Kukaan ei pääse pakoon vastuullisuutta. Vastuullinen sijoittaminen, vastuullinen toiminta, vastuullinen omistaminen ja vastuullinen johtaminen täyttävät jokaisen uskovaisen yrityskokouksen powerpoint-alttarit. Vastuullista puhetta siis riittää, mutta itse vastuusta on enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Vastuu onkin jotakin muuta kuin kevyttä jargon-viihdettä tai halpaa seminaarihumppaa.
Vastuun tunnistaa ihmisen elämässä ja myös yrityksissä yhdestä asiasta. Vastuu sattuu; se tuntuu ihmisen sisällä. Jos asiat menevät huonosti, jonkun täytyy kantaa vastuu. Joku voi olla yrityksen hallitus, yrityksen johtoryhmä tai toimitusjohtaja. Toisinaan tosin vastuu kaadetaan myös henkilöstölle.
Viime vuonna vastuuta kantoi ennätysmäärä toimitusjohtajia. Konsulttiyhtiö PwC:n selvityksen mukaan maailman 2500 suurimman yrityksen toimitusjohtajista vajaa viidennes sai potkut viime vuonna. Se oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Näistä potkut saaneista toimitusjohtajista lähes puolet hoitivat hommansa kelvollisesti, jos katsomme yritysten tuloksia ja numeroita. Potkujen peruste olikin jotakin aivan muuta: ”huono eettinen harkinta”.
”Huono eettinen harkinta” tarkoitti talousrikoksia, lahjontaa, sisäpiirin kauppoja, ympäristökatastrofeja, väärennettyjä ansioluetteloita ja seksuaalista häirintää. Taloudellisilla perusteilla potkut sai 35 prosenttia, kun ”huono eettinen harkinta” toi potkut 39 prosentille toimitusjohtajista.
Kenelle nämä potkut saaneet toimitusjohtajat lopulta vastuutaan kantoivat? Tietenkin yritystensä hallituksille, mutta luultavasti hallitukset toimivat julkisen paineen alla. Yrityksillä ei ollut varaa pitää johtajiaan, joita epäiltiin väärinkäytöksistä. Kaikkien kohdalla ei varmasti ehditty selvittää, onko epäilyksissä perää, vai olivatko ne sosiaalisen median syytöksiä. Toimitusjohtajat eivät toki ole säälittäviä olentoja edes saadessaan potkuja, koska heillä on tavallisesti talous turvattu pitkäksi aikaa.
Jokainen ihminen kantaa vastuuta, ainakin itsestään. Jari Sarasvuo sanoi äskettäin radiossa, että jokainen on vastuussa elämästään, mutta kukaan ei ole vastuussa yksin. Uudessa maailmassa jokainen on vastuussa elämästään ja menneisyydestään. Myös väärät vanhat sanat voivat herätä uuteen elämään, jossa ne herättävät kauhua ja inhoa.
Antiikin kreikkalaiset ymmärsivät, että ketään ei voi pitää elämässään onnistuneena, ennen kuin ihminen on haudassa. Jotakin samaa on ajassamme. Antiikin kreikkalaiset keksivät tragediassa myös ensimmäisen kerran kysyä, mitä ihmisen pitää tehdä. Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Vastuu ei voi liueta vastuullisuusraporttien löysiksi lauseiksi. Tai yritysviihteeksi. Ja vastuuta ei voi päättää sosiaalisen median kuoro, joka vaatii aina ruumiita. Siihen aito vastuu on aivan liian arvokasta ja tärkeätä.