Rekrytointi on tunnetusti hankalaa puuhaa. Erityisen tarkkana täytyy olla, kun rekrytoidaan tehtävään, jossa vaatimustaso on korkea, stressitasot suuret ja julkisuus armotonta. Siksi HR-hommissa on tapana hyödyntää ammattilaisia. Millaisia vaatimuksia suomalaiset asettivat seuraavalle presidentilleen?
Yhdysvalloissa kykyjenetsijöiden ammattikunta on iät ja ajat tiennyt, kenet baseball-joukkueiden kannattaa riveihinsä palkata. Paitsi, ettei ole. Michael Lewisin kirja Moneyball ja siitä tehty elokuva kertoo rekrytoinnin ammattilaisten tekemistä systemaattisista arviointivirheistä. Kykyjenetsijän päässä oli tarkka kuva siitä miltä menestyvän pallopelaajan pitäisi näyttää. Tilastot kuitenkin todistivat, että palloa heittikin aika näppärästi ja löi tarkasti myös kaveri, joka ei ulkoisesti näyttänyt huippuatleetilta.
Samanlainen valintatilanne oli edessä 4,5 miljoonalla suomalaisella äänioikeutetulla. Kahdeksasta ehdokkaasta, joista yksi oli nykyinen presidentti, piti valita oma ehdokas tasavallan korkeimpaan virkaan.
Presidentin tärkein tehtävä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen yhteistyössä valtioneuvoston kanssa, joten asiantuntemusta tällä alueella olisi ihan suotavaa olla. Sen arvioiminen vain on kovin hankalaa. Vakiintuneessa rekrytointitilanteessa painoarvoa annetaan aiemmalle työkokemukselle. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa CV:n osalta pätevimpänä voinee pitää pitkäaikaista ulkoministeri Tarja Halosta. Oppositiojohtaja Esko Aho laittoi hänet kuitenkin tiukoille. Halonen voitti toisella kierroksella luvuin 51,6 % – 48,4 %.
Vielä hassummin meinasi käydä kuusi vuotta myöhemmin. Halosen viranhoitoon oltiin laajasti tyytyväisiä. Silti vaalien toinen kierros meni täpärälle. Vastassa oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja Sauli Niinistö, jolla ei ollut vyöllään läheskään samanlaisia ulkopoliittisia näyttöjä. Lopulliset lukemat olivat käytännössä samat kuin vuonna 2000.
Sauli Niinistön häikäisevä ylivoima vuoden 2018 presidentinvaaleissa tuntui olevan vaali-iltana kaikkein kiusallisinta ehdokkaalle itselleen. Varsinaissuomalaisesti vähätellen Niinistö nosti useaan otteeseen esiin, että suomalaisille on tavattoman vaikeata äänestää istuvaa presidenttiä vastaan. Tämä lienee totta, koska kuuden vuoden viranhoidolla on jo ehtinyt kiinnittää itsensä osaksi mielikuvaa presidentistä.
Niinistö kuitenkin unohti, että 12 vuotta sitten istuvan presidentin vaihtamista piti hyvänä ideana lähes puolet suomalaisista. Ehkä Tarja Halosen ensimmäinen kausi ei vielä ollut ehtinyt muuttaa suomalaisten käsitystä presidentillisestä hahmosta.
Politiikan toimittajat ja päivystävät gallup-toimistot pyrkivät luomaan äänestäjästä kuvan rationaalisena olentona. Haetaan ehdokas, joka vastaa omia arvoja, annetaan tunnustusta kansainvälisten suhteiden hyvällä hoitamiselle tai ollaan uskollisia tai uskottomia omalle puoluekannalle.
Voisiko olla niin, että äänestäjät toimivat kuin baseballin kykyjenetsijät? Antavat päässään olevan stereotypian presidentistä vaikuttaa äänestyspäätökseensä. Hakevat hahmoa, joka muistuttaa moniselitteistä Koivistoa, urheilevaa Kekkosta, miksei äksyilevää Paasikiveäkin. Julkinen pilkka vähintäänkin on julmaa, kun presidentin ulkoinen olemus ei tätä mielikuvaa vastaa. Kysykää vaikka Martti Ahtisaarelta.
Presidentiltä näyttäminen on ainakin osin itseään toteuttava ennustus.