Euroopan parlamentti päätti viime viikolla osana laajempaa maatalouspoliittista kokonaisuutta kasviproteiinituotteiden nimiä koskevasta linjauksesta. Aiheeseen liittyy luonnollisesti poliittisia motiiveja puolin ja toisin, mutta kielitieteellisestä näkökulmasta termipolitiikka vaikuttaa selkeältä.
Viime viikolla kansaa ja mediaa puhutti Euroopan parlamentin päätös siitä, saako osana kasviproteiinivalmisteiden tuotenimiä käyttää edelleen ilmaisuja, kuten ”makkara” tai ”pihvi”. Parlamentti päätti, että kyllä saa. Päätöslistalla ollut kokonaisuus oli laajempi kuin mitä ruokatermikeskustelusta voisi päätellä, mutta jätetään se analyysi toiseen kertaan.
Kaltaiselleni kielitieteilijälle termikeskustelut ovat aina herkullisia, koska silloin ollaan usein perimmäisten kysymysten äärellä. Kieli on ilmiö, jota ei voi ylhäältä säädellä. Tiettyjen termien tai sanojen käyttöä tuotteen nimessä tai mainoksessa voi rajoittaa tai jopa kieltää, mutta arkiseen kielenkäyttöön, kuten siihen mitkä termit puhekieleen vakiintuvat, kenenkään sananvalta ei yksin yllä. Ja juuri siinä piilee kielen voima ympäristön muovaajana.
Kieli elää muutoksessa
Viime vuosina kasviproteiineista valmistetut makkarat ja nakit ovat löytäneet tiensä kauppojen hyllyille, ja niitä on nimitetty mm. soija- ja porkkananakeiksi. Aikana ennen kasvisnakkeja oli yleisesti hyväksytty, että kuorellinen, eläimen lihasta valmistetulla massalla täytetty lieriönmuotoinen elintarvike kulki nimellä ”nakki”. Nakkia ei ole määritelty nakiksi lainsäädännöllä tai ohjeistuksella, vaan sana on todennäköisimmin siirtynyt ruotsin kielen kautta suomeen ja mukautunut äänne- ja kirjoitusasultaan suomeen sopivaksi. Nakkien – sekä elintarvikkeiden että itse sanan – yleistyessä olemme siis sosiaalistuneet siihen käsitykseen, mikä on nakki, mistä sellaisia saa ja miten sitä voi ravinnoksi käyttää. Sosiaalistuminen tiettyyn käsitykseen sanan merkityksestä ja käytöstä on mahdollistanut sen, että sanaa on voitu käyttää esimerkiksi tuotteen nimenä (”grillinakki”) tai mainoksen osana.
Kielet muuttuvat jatkuvasti ja niin niiden pitääkin. Siksi onkin kiinnostavaa, miksi parlamentin linjausta vastustaneille ihmisille sanat, kuten ”pihvi” edustavat jotain sellaista, että niiden käyttöä pitäisi pyrkiä unionin tasoisella päätöksellä säätelemään. Vaikka parlamentti olisi linjannut pihvit ja makkarat termeinä pannaan, arkisessa kielenkäytössä ne olisivat säilyneet kaikesta huolimatta, sillä kielen käyttöön ja sanojen vakiintumiseen vaikuttamisen mahdollisuudet ovat äärimmäisen pienet, oikeastaan olemattomat. Historiasta löytyy useita esimerkkejä siitä, miten sanalle on koetettu esittää korvaajaa siinä onnistumatta: jetlagista ei tullut aikaviskettä eikä roll-on-deodorantista kieppoa. Postikaan ei kansalaisten suussa taipunut Itellaksi.
Ymmärrettävyys on kielen keskeinen ominaisuus
Kielen tehtävä on välittää viestiä ihmiseltä toiselle ja siksi sen tärkein ydin on ymmärrettävyydessä. Siksi on kaikkien etu, että myös nimeämiskäytänteissä ymmärrettävyys ja selkeys ovat prioriteettilistan kärjessä. Ajattelen, että ymmärrettävyyden merkitystä tulisi vaalia aina myös näissä tilanteissa, joissa päätetään kieltä koskevista linjauksista. Ymmärrettävyyttä lisää muun muassa se, että teksteissä ja nimissä käytetään sellaisia sanoja, jotka ovat yleisesti vakiintuneet. Lainsäädäntöteksti on oma lukunsa, mutta jos puhutaan niinkin arkisesta asiasta kuin ruoka, en näe syytä käyttää muita sanoja ja ilmauksia kuin niitä, jotka ovat yleisesti kieleen vakiintuneet. Eli kun olemme kerran tottuneet siihen, mikä on nakki ja millainen elintarvike se on, on selkeämpää nimetä kasviproteiinituote tutulla termillä ja liittää alkuun tarkentava ilmaus raaka-aineesta. Nimeämispolitiikassa on kyse myös yhdenvertaisuudesta: vakiintuneet termit hahmottuvat helpommin niille, joille suomi ei ole vielä sujuva kieli tai joilla on vaikeuksia esimerkiksi kirjoitetun kielen lukemisessa.
On vaikea löytää kielitieteestä perustelua sille, miksi kasvisnakin tuotenimi ei voisi olla kasvisnakki. Some-keskusteluissa on vedottu siihen, että ”lihaan viittaavat termit” harhauttavat kuluttajaa. Tässä kohtaa on jälleen hyvä palata sosiaalistumiseen: ennen kasvispihviä ”pihvi” sanana on hyvin voinut viitata lihaan. Kun kasviksista ja juureksista valmistetut pihvit tulivat lautasille, kieli muuttui ja niitä alettiin kutsua kasvispihveiksi. Missään ei ole määrätty, että ”pihvi” sanana olisi varattu vain lihatuotteiden käyttöön, vaan yhtä lailla sanan merkitys tai sen käyttöyhteydet voivat muuttua ja niin on käynytkin. Jos kasviproteiinit menestyvät markkinoilla, kieli muuttuu todennäköisesti yhä enemmän ja voi olla, että jatkossa tuotteiden nimet ovat kasvispihvejä ja lihapihvejä. Jos juurespihvi olisi kehitetty ennen lihapihviä, tämä sama keskustelu käytäisiin toisin päin. Kyse on siis vain kielen mukautumisesta muuttuvaan yhteiskuntaan.
Kaiken kaikkiaan kasvisnakki vaikuttaa olevan symboli sille muutokselle, jonka yhteiskunnassa parhaillaan näemme. Tietoisuus ilmastonmuutoksesta, päästöjen vähentämisen merkityksestä ja ruokavaliosta suhteessa päästöihin on tuonut kasviproteiinivaihtoehtoja ruokakauppojen hyllyihin, mikä on muuttanut ruokakulttuuria omalta osaltaan. Juuresraasteesta valmistettuja kasvispihvejä oli tarjolla jo 1990- ja 2000-lukujen taitteessa minun peruskouluaikanani, mutta silloin ei termivääntöä käyty. Keskustelu tuotteiden nimistä vaikuttaakin liittyvän enemmän ruokakulttuurin muutokseen eli kasviproteiinivaihtoehtojen tuloon markkinoille. On kuitenkin hyvä muistaa, että samalla tavalla kuin yhteiskunnan muutos, myös kielen muutos lähtee ihmisistä itsestään.
Mari Kröger
Vaikuttajaviestinnän suunnittelija
