Suomen koronaviestinnästä puuttuu avoimuus ja johdonmukaisuus

Kriisitilanteessa tietoa pitäisi jakaa mahdollisimman paljon, mahdollisimman avoimesti. Viesti on uskottava, vain jos se on johdonmukainen. Suomen koronaviestinnässä näin ei nyt tapahdu.

Koronapandemian nimeäminen viestinnälliseksi kriisiksi olisi kuin Mamban tuotannon kutsumista musiikiksi: asian vakavuuden ja ahdistavuuden synkkää vähättelyä. Silti poikkeustilanteen viestinnässä on samoja piirteitä kuin kriisiviestinnässä. Kohderyhmän, eli meidän kaikkien, tulisi ymmärtää miksi toimenpiteitä tehdään, uskoa niiden välttämättömyyteen, toimivuuteen ja vieläpä muuttaa omaa toimintaamme, kun viesti on sisäistetty.

Kattava ja tarkka tilannekuva on onnistuneen kriisiviestinnän kivijalka. Korona onkin ollut poikkeuksellisen hankala pirulainen viestittäväksi, koska kyse on ollut uudesta ja tuntemattomasta uhasta. Nyt tilanne on kuitenkin osin toisenlainen kuin keväällä. Tietoa on karttunut koko alkuvuoden ajan.

Viestinnässä on kuitenkin keskitytty etupäässä ajankohtaiseen epidemiatilanteeseen ja siihen liittyviin ohjeistuksiin ja rajoitustoimiin. Päätösten perusteluita ja odotettua vaikuttavuutta avataan niukalti.

On erikoista, että päätöksentekijät avaavat säästeliäästi tilannekuvaansa esimerkiksi koronan vaarallisuudesta. Kuinka tappavana virusta lokakuussa 2020 pidetään? Kuinka monen sairastuneen oletetaan nykytiedon valossa saavan pitkittyviä oireita? Mitä paremmin kansalaiset tiedostavat uhan vakavuuden, sitä tunnollisemmin viranomaisten ohjeita noudatetaan. Uhan vakavuuden arviosta tulisi kertoa säännöllisesti uusien rajoitustoimenpiteiden yhteydessä.

Yleisölle olisi syytä kertoa myös nykyistä huomattavasti tarkemmin missä tartutamme toisiamme – silloin varmaan osaamme paremmin sitä myös välttää. Hämmästyttävää kyllä, edes päättäjillä ei välttämättä ole tästä kattavaa tilannekuvaa. Suomen Kuvalehti uutisoi äskettäin, että tietoa altistumisista ja tartuntaketjuista ei kerätä järjestelmällisesti valtakunnalliseen tietokantaan. Vastuu on pääasiassa sairaanhoitopiireillä ja kunnilla, joista tietoa saadaan vaihtelevalla tarkkuudella. Lisäksi THL on muutaman viikon ajan kerännyt verkkokyselyllä sairaanhoitopiireiltä järjestelmällistä tietoa altistumisista ja tartuntaketjuista.

Tilanteeseen on saatava nopea muutos. Esimerkiksi ravintolayrittäjien elinkeinon rajoittaminen on kova toimi, ja se pitää perustella avaamalla mahdollisimman tarkasti kuinka suuri osa tunnistetuista koronatapauksista on lähtenyt liikkeelle yökerhoista, ja kuinka suuri osa puolestaan ruokaravintoloista. Maskin käyttöön marketeissa ja metroissa kannustaa todennäköisesti Twitter-riitelyä paremmin faktatieto (tai edes perusteltu asiantuntija-arvio) maskien käytön vaikuttavuudesta erilaisissa epidemiatilanteissa.

Pahimmillaan tiedon ja tilannekuvan pimittäminen johtaa siihen, että luottamus päätöksentekijöihin ja heidän ohjeisiinsa rapautuu täysin. Surkein esimerkki tästä on juuri maskisuositus. Keväällä sosiaali- ja terveysministeriö (STM) tilasi selvityksen, jossa todettiin, että silloisen tutkimustiedon mukaan hyödyt maskien käytöstä ovat niukat ja niiden väärä käyttö aiheuttaa jopa kohonneen riskin tartuntojen leviämiselle. Moni sai kevään viestinnästä kuvan, että maskeja ei yksinkertaisesti kannata käyttää.

Torstaina 8.10. pääministeri Marin kuitenkin totesi eduskunnan kyselytunnilla, että maskisuositusta ei keväällä ollut tarkoituksenmukaista antaa, koska niitä ei ollut saatavilla. THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta puolestaan kertoi Ilta-Sanomille 13.10., että heillä olisi ollut halua jakaa kansalaisille informaatiota maskien käytöstä jo keväällä, mutta STM:n viestinnän mukaan ”siitä ei ole aihetta viestiä sen tarkemmin”.  STM:n viestintäjohtaja vastasi Ilta-Sanomille, ettei tiedä mihin Tervahaudan kommentit liittyvät.

Maskikeskustelua seuratessa kansalainen tuntee olevansa autokoulussa, jossa takapenkillä istuu kaksi ajo-opettajaa. Toinen pyytää painamaan kaasua, toinen jarrua, mutta kumpikaan ei kerro mihin ajetaan.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että tiedon maksimaalinen avoimuus on kriisiviestinnän näkökulmasta pragmaattisesti järkevää. Se on myös ainoa kestävä perustelu julkisen vallan käytölle. Jo julkisuuslaki määrittää, että viranomaisten toimintaan liittyvä tieto on julkista, ellei salaamiseen ole erillistä painavaa syytä. Suomi on myös perinteisesti ollut yksi tilastotiedon keräämisen mallimaista ja täällä on totuttu siihen, että päätösten taustalla oleva tieto kerrotaan prosenttien kymmenysten tarkkuudella.

Kevään shokkivaiheeseen vielä jotenkin sopi, että toimintaohjeita tippui tiedotustilaisuuksissa kuin käskyjä hallintoalamaisille. Suomessakin rajoitustoimien hyväksyttävyys oli laaja ja niitä kritisoitiin lähinnä siitä, että toimet eivät olleet riittävän tiukkoja. Nyt poikkeusaikaa on takana jo yli puoli vuotta ja maratonin maali häämöttää toiveikkaimmissakin arvioissa jossain ensi vuoden puolella.

Jos halutaan, että kansalaiset jaksavat juosta, tarvitaan viestintään rytminmuutos.

Moni on jo lukinnut suhtautumisensa koronakriisiin ja suodattaa itselleen lähinnä tietoa, joka tukee jo muodostettua kantaa. Käyttäytymisen muuttaminen on ylipäätään yksi vaikeimmista viestinnällä saavutettavista tavoitteista. Siksi ei riitä, että meille kerrotaan mitä tehdään. On kerrottava avoimemmin myös miksi ja mihin tietoon perustuen.

Lisäksi on ymmärrettävä, että viestinnässä ei voi ajatella vain juuri nyt sylissä olevaa tilannetta. Niin sanotun pitkän pelin eli strategian tulisi myös olla kirkas ja siinä on huomioitava erilaiset skenaariot. Vain siten voi varmistaa viestinnän johdonmukaisuuden ja samalla uskottavuuden.

Tuukka Hetemäki
Johtava asiantuntija