Suuret muutokset, jotka sattuvat yhtä aikaa, ovat niin suuria, että niitä on vaikea huomata, tai ainakaan hyväksyä. Jos sattuu seisomaan norsun vieressä, saattaa nähdä vain yhden jalan, mutta ei koko eläintä. Varsinkin jos ei satu katsomaan ylöspäin.
Kuluneen kuukauden aikana koko maailma, tai ainakin Eurooppa, on heilahtanut toiseen asemaan kuin aikaisemmin. Norsusta on näkynyt toisetkin jalat ja jalkojen lisäksi vielä kärsä ja torahampaat. Norsun henkinen tila on näyttänyt raivopäiseltä ja ennakoimattomalta.
Synnyin tähän maahan ja Keuruulle vuonna 1957. En ole nähnyt sotaa läheltä, kuten vaikkapa vanhempani, jotka olivat lapsia ja nuoria, kun sota loppui vuonna 1945. Sota vaikutti toki heihin, ja vielä enemmän varmasti isovanhempiini, jotka tekivät oman osuutensa sodissa. Sota ei ollut läsnä elämässäni, mutta kyllä se elämääni vaikutti, koska siitä puhuttiin ja samaan aikaan vaiettiin. Muistan kuulleeni äidiltäni lentokoneista, jotka lensivät matalalla Keuruun Huhkojärven yllä. Lapset olivat menneet jäätä pitkin koneita piiloon kalliorannan luolaan. En ole unohtanut sitä koskaan, ja muistan, että lentokoneet lensivät uniini saakka. Oli tietenkin selvää, mistä ilmansuunnasta lentokoneet olivat mahdollisesti tulossa.
1970-luvulla sodasta vaiettiin entistä enemmän. Siis Suomen sodista. Sotaveteraanien kunnioitus oli matalimmillaan, ja Neuvostoliitto julistettiin maailman rauhantekijäksi. Poliittisesti ohjattu Yleisradio kertoi tuolloin positiivisia ajatuksia Neuvostoliitosta vähintään kerran viikossa. Jälkeenpäin katsottuna ohjelmat olivat puhdasta propagandaa. Itse muistan lukiossa ainekirjoittaneeni tekstin Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä, ja sain palkinnoksi hyvästä tekstistä kirjan, joka kertoi idänkaupan erinomaisuudesta. Ja, kyllä, olin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäsen, kuten niin monet muutkin tuohon aikaan.
Myöhemmin Punaisen Ristin työntekijänä Lähi-idässä ja journalistina Itä-Euroopassa näin taisteluja, kansannousuja, diktatuurien kaatumisia. Toisinaan luodit osuivat yösijaani tai niitä ammuttiin kohti autoani. Minusta ei kuitenkaan tullut sotarintamien sankaritoimittajaa eikä sodissa viihtyvää humanitääristä diplomaattia. Asiani olivat hyvin, ja pääsin vähällä. Jotakin kuitenkin opin näillä matkoillani maailman arvaamattomuudesta ja kriiseistä.
Nyt suomalaiset ovat seuranneet mieletöntä ja arvaamatonta sotaa Ukrainassa jo yli kuukauden. Uutiset täyttävät television keskustelut, lehtien sivut, sosiaalisen median viestit ja poliitikkojen lausunnot. Sota ei ole vain sota, vaan se vaikuttaa myös maanosamme ja maailman talouteen. Se vaikuttaa pakolaisvirtoihin. Se vaikuttaa joka hetki ukrainalaisten elämään ja kuolemaan. Se vaikuttaa myös pakotteiden kautta Venäjän kansaan, rikkaisiin ja köyhiin. Venäjä on jo vajonnut kaikkien hylkäämäksi maaksi ja taloudeksi, mistä kärsivät eniten tavalliset venäläiset.
Monet naamiot ovat jo pudonneet monilta kasvoilta. Suomalaiset kokevat myös traumaa, luopumisen traumaa. Olemme katsoneet Venäjää, mutta emme ole ehkä halunneet nähdä kaikkia asioita. Demokratiaa Venäjällä ei ollut koskaan, mutta olimme sulkeneet silmämme siltä, että Venäjästä oli tullut vaarallinen ja mielipuolinen yhden johtajan valtakunta. Olimme kuvitelleet ymmärtävämme Venäjää, mutta ainakaan Venäjän johtajan ajatuksia emme voineet ymmärtää. Laiha lohtu on se, että niitä tuskin ymmärtää maailmassa kukaan muukaan. Viime viikolla julkaistut hirvittävät kuvat teloitetuista ja kidutetuista siviileistä Ukrainassa jäävät historiaan mahdollisina sotarikoksina. Näistä kuvista tuli raakalaismaisen hyökkäyssodan symboli, joka muistuttaa ikuisesti Venäjän johdon julmuudesta ja järjettömyydestä.
Venäjällä toimiville ja toimineille yrityksille tämä uusi ja käsittämätön maailma on rankka ja vaikea. Kaikki yhtiöt kohtaavat paineen jättää Venäjä. Silti jokaisen yrityksen tilanne on erilainen, ja hyviä ratkaisuja ei ole olemassa. Miljardi-investoinnit saattavat siirtyä uudelle venäläiselle ”omistajalle” vain muutamalla eurolla. Ja esimerkiksi työntekijöiden tulevaisuudesta ja turvallisuudesta kukaan ei voi antaa takeita. Jokaisen Venäjällä toimivan yrityksen onkin tehtävä vaikeita eettisiä valintoja, joita kaikki eivät hyväksy. Silti yrityksen johdon onkin pystyttävä perustelemaan myös nämä valintansa. Se vaatii onnistunutta viestintää ja kykyä ymmärtää, mitä maailmassa ja ihmisten mielissä tapahtuu juuri nyt.
Ukrainan kansa tarvitsee nyt kaiken apumme ja tukemme. Monet ihmiset, järjestöt ja yritykset auttavatkin juuri nyt enemmän kuin koskaan. Apu menee varmasti perille, jos se ohjataan tunnettujen avustusjärjestöjen kautta. Silti myös suomalaiset ihmiset ja yhteisöt tekevät kunnioitusta herättävää työtä Suomeen tulleiden ukrainalaisten pakolaisten hyväksi.
Tekir on tehnyt lahjoituksen Planille ukrainalaisten lasten auttamiseksi, ja olemme lahjoittanet Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Olemme myös päättäneet tehdä pro bono -projektin Suomen Punaiselle Ristille. Kannustamme myös omia ihmisiämme lahjoittamaan Ukrainan hyväksi, ja yhtiönä olemme luvanneet tuplata kaikki henkilöstömme tekemät lahjoitukset.
Kevättalvi Euroopassa ja maailmassa on ollut raskas, mutta valo ja ilo ovat vahvempia kuin pelko, väkivalta ja sota. Nyt tarvitaan toivoa ja rohkeutta auttaa Ukrainaa. Samaa kestävää toivoa ja rohkeutta tarvitsee Suomi tehdäkseen omat päätöksensä omasta turvallisuudestaan. Toivoa ja rohkeutta tarvitsemme me kaikki, ja me pystymme sitä myös onneksi luomaan. Ihan lähellä ja yhdessä; sanoilla, katseella, teoilla ja kosketuksella.
”Olen samaa mieltä kuin merkittävä yhdysvaltalainen Benjamin Franklin: koskaan ei ole ollut hyvää sotaa eikä koskaan huonoa rauhaa”, kirjoitti Albert Einstein kirjeessään Sigmund Freudille. Vuosi oli 1932. Sama maailma, uusi sota. Ja meillä jokaisella on toivo, oikeudenmukaisen rauhan toivo.
Harri Saukkomaa
Tekirin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja