Työpäivät kotona ovat tuntuneet toistavan jokseenkin samanlaista kaavaa jo tovin. Aluksi siirtymä etätöihin kotitoimistolle ja sen mukanaan tuomat muutokset tuntuivat virkistävältä vaihtelulta, enää eivät niinkään. Mitä tästä ajanjaksosta jää käteen, kun se joskus loppuu?
Don Kelley ja Daryl Conner esittelevät emotionaalisen muutoksen mallin. Viisivaiheinen malli selittää sitä, kuinka kohtaamme, reagoimme ja käsittelemme muutoksia elämässämme. On tietoinen pessimismi, toiveikas realismi, tietoinen optimismi ja viimeisenä se paras kaikista – onnistuminen ja muutoksen toteutuminen. Vuosi sitten moni meistä pystyi todennäköisesti tunnistamaan eri vaiheet ja todeta käyneensä ne edes jokseenkin läpi. Tällä hetkellä on melko sopivaa väittää, että vaiheet näyttävät tutuilta meille kaikille.
Toiveikkaan realismin vaiheeseen päästyä on jo ohitettu Epätoivon laakso – paikka, jonka läpi on paras kulkea nopeasti kädet silmillä ja sormet korvilla, mumisten samalla niin että päässä humisee. Toiveikkaan realismin vaihe palkitsee tuomalla mukanaan ratkaisuja ja helpotusta turhautumiseen, pienen ahdistuksen kuitenkin vielä kuiskutellessa korvaan. Ehkä se joogamatto olikin ihan hyvä ostos, sai vähän lisämotivaatiota taukojumppaan. Tämän jälkeen jo hieman kevyemmäksi muuttunut askel kantaa tietoisen optimismin vaiheeseen, jossa keskitytään suunnittelemaan tulevaa. Ehkä iltapäivän kävelyrutiini onkin syytä säilyttää, vaikka toimistolle palaisikin.
Mitä matkasta jää käteen?
Osa povaa toimistojen kuolemaa, toiset sen muuttumista kohtaamispaikaksi. Todennäköistä on, että toimistolla tullaan edelleen viettämään muutama työpäivä viikossa. Mutta mitä muuta viemme mukanamme toimistolle sinne palatessamme, kuin hieman helpommin jumittuvat hartiat ja matkan varrelta mukaan tarttuneet siniseltä valolta suojaavat lasit? Mitä asioita erikoiset ajat ovat saaneet tekirläiset arvostamaan?
“Vuosi sitten aloitin päivät sykkeet ylhäällä ja aamut olivat kaikkea muuta kuin hitaita. Olin yleensä jo kuudelta ylhäällä, puolitokkurassa suihkussa ja pienessä hetkessä jo matkalla töihin. Aamupalan söin samalla kun hiihdin töihin, toisella silmällä selasin päivän lehdet ja toisella silmällä yritin seurata tietä. Korona pakotti hidastamaan, kun aamuisin työmatka kesti peiton alta uudelle toimistolleni, keittiön pöydän ääreen, alle minuutin. Suihkussa kiirehtiminen menetti merkityksensä. Vuoden itsereflektoinnin jälkeen voi todeta, että en todennäköisesti ole voittanut kiireisillä aamuillani kovin montaa lisäminuuttia elämääni. Kun toimistolle saa taas siirtyä, yritän muistaa, että jotkut kliseet pitävät paikkaansa: ei se päämäärä, vaan matka.”
Jenny Kestilä, viestintäkonsultti
“Etätyöaikana olen vähintään kerran päivässä pyrkinyt käymään ulkona lyhyellä kävelyllä työpäivän aikana, ja tätä jatkan varmasti myös toimistolle paluun jälkeen. Happihyppely tekee ihmeitä riippumatta siitä, missä työskentelee.”
Fredrik Palmén, viestinnän harjoittelija
“Melko vähän tuntuu olevan sellaista, mitä tästä ajasta haluan säilyttää, mutta aamuliikunta on kyllä yksi. Aiemminkin olen yrittänyt aina liikkua aamuisin, mutta tämä aika erityisesti on näyttänyt sen positiiviset vaikutukset. Kotitoimistolla juon myös enemmän teetä kuin kahvia – siitä tavasta voisin yrittää pitää kiinni.”
Riikka Kouhi, varatoimitusjohtaja
Tarkkaa tietoa siitä, kauanko vielä teemme matkaa toimistolle, ei ole. Kenties paras ratkaisu on olla odottamatta sitä liikaa. Moni asia on vielä epävarma, mutta ainakin yksi asia on varma – Don ja Daryl vaikuttavat ihan päteviltä kavereilta, siispä prosessin viimeisen vaiheen olemassaolo on varmasti perusteltua. Niin ja se, ettei sen läppäritelineen hankinnan kanssa olisi kannattanut hidastella.