”Useimmilla suomalaisilla on mahdollisuus sijoittaa 15 euroa tai jopa enemmän kuussa. Näin toimimalla voi parantaa omaa elämänlaatuaan.” Näin itse tulkitsin Merja Mähkän Iltalehdelle 20.1. sijoittamisesta antaman haastattelun viestin.
Jos hetkeksi pysähdymme pohtimaan tätä, kuulostaa ajatus perustellulta. Fyrkkaa olisi kiva olla käytettävissä esimerkiksi silloin, kun autoon pitää tehdä kallis huolto tai tulot tippuvat eläkkeelle jäämisen myötä.
Koska me ihmiset kuitenkin olemme sellaisia kuin olemme, juuri pysähtyminen ja ajattelu olivat Mähkän haastattelua lukiessa asioita, joita esimerkiksi viestipalvelu Twitterin reippaat keskustelijat eivät juuri välittäneet tehdä.
Mähkää kritisoitiin esimerkiksi siitä, että hänen sitaattinsa antoivat ymmärtää sijoittamisen olevan kaikkien ulottuvilla. Näin ei tietenkään ole, mutta aika monelle palkansaajalle se kuitenkin lienee mahdollista. Ja kuten Mähkä itse myöhemmin kertoi, eikö ole kuitenkin jossain määrin lohdullinen ajatus, että nekin, jotka eivät sijoittamaan nyt voi ryhtyä, voivat ehkä myöhemmässä elämäntilanteessa tarttua mahdollisuuteen?
Ennen kaikkea Mähkää potkittiin nilkoille siitä, että hän kertoi saaneensa isältään 60 000 euron alkupääoman, joka oli toiminut nykyisen salkun pesämunana. Itse tulkitsin asian niin, että tuomalla asia omaehtoisesti julki Suomessa, jossa raha-asioista ei ole tapana huudella, Mähkä halusi viestiä tiedostavansa olevansa etuoikeutetussa asemassa.
Moni ei tätä tulkintaa jakanut. Kun sen sijaan oli saatu tarkistettua, että 60 000 euroa todella on enemmän kuin 15 euroa, tuntui some-huutelijoiden mieli nollaantuvan tehdasasetuksille. Mähkää kritisoitiin ennen kaikkea siitä, että koska hän itse oli saanut paljon, niin oli turha kertoa, että moni voi sijoittaa edes vähän. ”Et voi ymmärtää mitään arjesta, jonka tähtihetki on lottokupongin täyttäminen. Miten kehtaat antaa neuvoja, siksi en välitä kuunnella tai pyrkiä ymmärtämään.”
Reaktio on ymmärrettävä, mutta valitettava. Ajatuksia ei pitäisi arvioida sen mukaan, kuinka paljon sattuu samaistumaan niiden esittäjään. Sen sijaan kannattaisi miettiä esitetyn argumentin laatua, ehkä jopa haastaa omia ennakkokäsityksiään ja asenteitaan. Sijoittamisen aloittamisen järkevyyttä pitäisi pystyä puntaroimaan kiihkottomasti, esitti ajatuksen sitten Merja Mähkä tai Matti Nykänen.
Myöskään yhteiskunnalliselle keskustelulle ei tee erityisen hyvää, että ihmisen mieli tuppaa arvioimaan persoonaa eikä perusteluita. Esimerkiksi yritysjohtaja, joka haastattelussa antaa näkemyksensä Suomessa tarvittavista uudistuksista, voi olla melko varma, että joko toimittaja tai viimeistään lukija googlettaa hänen vuosipalkkansa. Yritysjohtaja epäilemättä elää toisenlaista arkea kuin valtaosa suomalaisista, mutta se ei tarkoita, etteikö heidänkin näkemyksissään joskus olisi järkeä.
Vaihtoehtoisesti voimme ottaa näkemyksiä vastaan vain sopiviksi katsomiltamme henkilöiltä. Onhan esimerkiksi Matti Nykänenkin antanut omat sijoitusvinkkinsä. Maailman paras talviurheilija taisi linjata suunnilleen niin, että hän ei ”mene siihen lankaan, että alkaisi haalimaan jotain omaisuutta”.
Jokainen voi toki itse valita, uskooko Merjan vai Matin argumentteja.