Ministeriöiden viestinnän tulisi olla avoimen poliittista. Tämä onnistuu ainoastaan poliittisesti nimitettyjen viestintäjohtajien avulla, joiden johdosta ministeriöt eivät voisi enää piiloutua kasvottoman instituution taakse. Kaikkien on aika hyväksyä se, että poliittinen päätöksenteko, ja siitä viestiminen, on aina poliittista.
Jokaisella ministeriöllä on tänä päivänä oma viestintäjohtaja ja isot viestintäyksiköt. Viestintäjohtajat nimitetään virkoihin, jotka eivät ole millään tavalla sidotut hallituskauteen tai hallituksen poliittiseen koostumukseen. Ministerin omassa poliittisessa viestinnässä häntä avustaa erityisavustaja tai puolueen viestintävastaava. Virallisesti on siis olemassa selkeä raja virkamies- ja poliittisen viestinnän välillä.
Yeah, right.
Ministeriön viestintäyksiköissä tehdään tärkeää työtä. Varsinkin nykyisessä post-fact-yhteiskunnassa MV-lehtineen ja Trumpeineen on erittäin tärkeää, että poliittisesta päätöksenteosta viestitään aktiivisesti, kattavasti ja faktoihin perustuen. Siihen tarvitaan viestinnän ammattilaisia, mitä viestintäyksikköjen työntekijät ovat.
Kansan valitsemat päättäjät käyttävät demokratiassa valtaa, ja ministeriöiden viestintä perustuu suuremmaksi osaksi juuri tehtyihin päätöksiin. Virkamiehet saattavat valmistella poliittisia päätöksiä, mutta demokratian ydin on se, että poliittinen päätöksenteko on aina poliittista. Mitään poliittisesti herkkäluontoista (tai edes mahdollisesti herkkäluontoista) ei ilmesty ministeriöiden nettisivuille tai toimittajien inboxeihin ilman ministerin vihreää valoa.
Valtioneuvoston ja ministeriöiden viestintää arvioinut työryhmä julkaisi keskiviikkona raporttinsa. Raportissa tunnustetaan virkamies- ja poliittisen viestinnän problematiikka, ja esitetään jopa kolmea vaihtoehtoista ratkaisua. Valitettavasti työryhmän suositus ratkaisuksi on niistä huonoin.
Työryhmä esittää ihmeellistä hybridimallia, jossa viestintäjohtaja olisi tulevaisuudessakin virkamies, mutta viestintään liittyvissä asioissa ministeriön luottamuksen varassa työskentelevän poliittisen erityisavustajan esimies. Siinä ei ole yhtään mitään järkeä.
Erityisavustaja on ministerin oikea käsi, luottamuksen ansainnut lähin neuvonantaja, ja ministeri on viestintäjohtajan esimiehen esimies. Se dynamiikka ei ikinä toimisi. Eikä sen pidäkään, koska ministeri on talon pomo.
Siksi pitäisikin siirtyä työryhmän esittämään kolmanteen vaihtoehtoon, ns. ”poliittiseen malliin”. Siinä viestintäjohtaja olisi poliittisesti nimitetty, ministerin luottamuksella työskentelevä henkilö ja viestintä avoimen poliittista.
Jatkossakin olisi virkamiehiä hoitamassa lakisääteistä ja muuta tärkeää virkamiesviestintää, mutta ministeri ei enää voisi pukea ikäviä päätöksiä virkamiesmäisyyden kaapuun ja tiedotteessa antaa ymmärtää, että joku näkymätön ”ministeriö” onkin vastuussa ikävästä leikkauksesta tai viraston sulkemisesta.
Poliitikot kantavat vastuun poliittisista päätöksistä. Pakotetaan heidät kantamaan vastuu myös niistä viestimisestä.