Kaikki pitää sanoa ääneen – tällaista on aloittaa uudessa työssä koronan aikaan

Millaista on aloittaa uudessa työssä ja työyhteisössä tällaisena aikana? Sen lisäksi, että korvat kipeytyvät jatkuvasta kuulokkeiden käyttämisestä ja lounaslistan kierto on kotikeittiössä valitettavan lyhyt, työhön tutustuminen on aivan jotain muuta kuin mitä tähän mennessä olen kokenut, kirjoittaa Tekirin tuore vaikuttajaviestinnän suunnittelija Mari Kröger.

“Aloitatko sä suoraan lomautettuna vai miten?” kaverini kysyi minulta maaliskuun lopulla, kun juttelimme Tekirissä pian alkavista töistäni. Korona oli jo siihen mennessä muuttanut yritysmaailmaa niin, että moni vakavarainenkin toimija oli ilmoittanut YT-neuvottelujen alkamisesta. Tiesin, että olisi todella harvinaista päästä aloittamaan uudessa työssä kriisin keskellä. Saako tällaisessa tilanteessa olla iloinen uudesta työstä?

On vaikea keksiä oikeaa sanaa kuvaamaan sitä, millaista on aloittaa uudessa työssä ja työyhteisössä ja uudella alalla niin, että työt alkavat keskellä maailmanlaajuista kriisiä. Kaikki uuden työn aloittamiseen liittyvät kysymykset, epävarmuudet ja ihmettelyt ovat moninkertaisia, kun tutustuu sekä esihenkilöönsä että työyhteisöönsä ja varsinaiseen työhönsä täysin etänä. On myös varmasti asioita, joista ei osaa edes kysyä, kun niistä ei vielä tiedä.

Ennen aloittamista tunsin Tekiristä kolme ihmistä, jotka olivat tulleet työuran aikana tutuiksi. Joitakin olin tavannut haastattelussa. Tähän päivään mennessä – työskenneltyäni Tekirissä kolme viikkoa – olen tavannut noin kolmanneksen nykyisistä työkavereistani livenä, jos entuudestaan tutut lasketaan mukaan. Loput olen tavannut etäkokouksissa ja perehdytyspalavereissa.

Tutustumisen kankeus ja monimutkaisuus

Kun koko työyhteisö toimii etänä, sattumanvaraiset kohtaamiset jäävät kokonaan pois, kun samaan aikaan tapahtuvia kahvinhakureissuja tai koontumisia lounaspöydän ääreen ei ole. Kohtaamisten mukana menettää paljon hiljaista tietoa ja kiinnostavaa, arkista faktaa työkavereista. Verkon välityksellä tutustuminen on hitaampaa, ja kestää kauan ennen kuin oppii tuntemaan muita kovin henkilökohtaisella tasolla. Muisti joutuu koetukselle, kun yrittää hahmottaa kuka oli kissaihminen, kenellä on pähkinäallergia, kuka on intohimoinen murreharrastaja ja millaisessa rytmissä kukakin töitä tekee. Kuka oli se, joka ei halunnut mitään kalenteriinsa ennen aamuyhdeksää?

Vaikka etäkokouksessa käyttäisi videoyhteyttä, kuten me Tekirissä teemme, se ei ole lainkaan sama kuin samassa huoneessa istuminen. Tilanteen ja ilmapiirin lukeminen videokuvasta on vaikeaa, kun vuorovaikutuksesta rajautuu ulos esimerkiksi nonverbaalinen viestintä. Siksi oman toiminnan mukauttaminenkin hankaloituu, kun koettaa arpoa omaa rooliaan uudessa yhteisössä. Olen paljon miettinyt sitä, millaisena muut minut näkevät, sillä myös heidän tutustumisensa minuun on yhtä mutkikasta kuin minun heihin. Uskon, että läheskään kaikille ei ole vielä selvinnyt, kuinka suuri Antti Holma -fani olen, miten räkäisesti osaankaan nauraa ja miten kuivakoita vitsejä kerron.

Työhöni olen onneksi saanut huolellisen perehdytyksen. Se on taannut minulle sen, että olen päässyt juttelemaan työkavereiden kanssa myös pienemmissä porukoissa tai kahden kesken. Niissä hetkissä on ollut paikka tutustua lyhyesti. On helpompaa lähteä mukaan asiakasprojekteihin, kun on jutellut tiimin jäsenten kanssa edes lyhyesti aiemmin. Tekiriläisiä on yli kolmekymmentä, joten en olisi millään tutustunut edes nykyisellä tasolla ihmisiin, jos se olisi täytynyt pystyä tekemään osana toimiston yhteisiä tapaamisia.

Kirjoittamattomat säännöt jäävät oppimatta

Jokaisessa työyhteisössä on kirjoittamattomia sääntöjä ja tapoja toimia, ja ne vaihtelevat tiimeittäin ja ihmisittäin. Tähänastiselle työuralleni on mahtunut niitä, jotka eivät pidä vitsailusta kesken työpalaverin, niitä, jotka eivät tykkää mennä suoraan kokouksen asiaan ja kaikki ihmiset näiden kategorioiden välillä. Sen, miten kukin yhteisössä toimii, oppii vain tutkimalla ja toimimalla yhdessä.

Työyhteisön tavoille oppimista vaikeuttaa myös se, että kaikki muutkin toimivat nyt eri tavoin. Kukaan ei ole toimistolla, vaan etäyhteisön normit rakennetaan omia reittejään. Kun minä tutustun yhteisöön, tutustun näihin etätyöskentelyn normeihin. Kun joskus koittaa se aika, että pääsemme takaisin toimistolle, opettelen todennäköisesti toisenlaiset toiminnan normit.

Tässä tilanteessa erityisen tärkeäksi on muodostunut se, että tauoista ja hyvinvoinnista puhutaan ja johtajat kannustavat pitämään niistä huolta. Viimeksi tällä viikolla muistutettiin, että nauru, kepeys ja ilo kuuluvat myös työpäiviin. Kuulumisia saa ja pitää vaihtaa myös kiireiden keskellä.

Kaikki pitää sanoa ääneen

Kun tehdään töitä videoyhteyksien, puheluiden ja kirjallisten viestien avulla, yhteisön sisäinen viestintä keikahtaa uudelle raiteelle. Siksi kaikki täytyy sanoa ääneen, myös ne yksinkertaisimmat asiat. Sen, minkä pystyisi kasvokkaisessa tapaamisessa viestimään ystävällisellä hymyllä, saa kommunikoitua parhaiten vain sanoilla.

Näinä menneinä viikkoina minulle on sanottu monissa eri yhteyksissä “tervetuloa” ja “tosi kiva, kun tulit meille töihin”. Niin olisi ehkä sanottu myös toimistolla Kalasatamassa, mutta näinä aikoina sanojen painoarvo kasvaa. Tervetuliaissanat ovat lämmittäneet ja tuoneet minut osaksi yhteisöä. Samoin kuin se, että melko lailla päivittäin olen saanut kehotuksen kysyä apua, jos sellaista tarvitsen. Se madaltaa kynnystä laittaa viestiä tai soittaa, kun nyt ei voi vain kävellä jonkun työpisteelle tai yhyttää kahvipannun ääreltä.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että kriisitilanteen monimutkaisuus on ajanut yksinkertaisuuden ja suoraviivaisuuden äärelle: jotta vapaamuotoista aikaa työyhteisön kanssa on, sitä pitää järjestää. Jotta tietää, miten kollega voi, sitä täytyy kysyä häneltä. Vaikka siirtymä kotitoimistolle on ollut omalla kohdallani varsin vaivaton, huomaan kaipaavani ihmisiä ja juttelua. Sellaiseen tarvitaan nyt kalenterikutsu.

Mari Kröger
Vaikuttajaviestinnän suunnittelija