Maailman paras Suomi100-juhlavuosi on lähestymässä huipennustaan. Vauhti sen kuin kiihtyy, ja heitä, jotka toimivat juhlavuoden teeman vastaisesti mätkitään julkisuudessa armottomasti. Juhlavuoden teemahan on ”Yhdessä” kuten varmasti tiesitkin.
Mikään ei voisi olla vähemmän yhdessä toimimista kuin se, että entinen kansanedustaja nostaa yksin sopeutumiseläkettä – etenkin jos venkuloi samalla ansiotöitä esimerkiksi oman yrityksen kautta. Iltapäivälehdet ovat langettaneet näille puuhille ankaran tuomion.
Median reaktio on ymmärrettävä, mutta samalla keskustelussa unohtuu, että kansanedustajien sopeutumiseläkkeille ja sopeutumisrahoille on vahvat perustelut.
Kansanedustajan työ on monessa mielessä aika epäkiitollinen duuni, eikä vähiten siksi, että kyseessä on pätkätyö, joka on katkolla tyypillisesti neljän vuoden välein. Siksi moni edustaja valtiopäivätoimiaan hoitaessaan miettiikin samalla uudelleenvalintaansa. Epäsuosittuja, mutta tarpeellisia päätöksiä ei niin vain tehdäkään, jos ja kun palkintona on putoaminen seuraavissa vaaleissa.
Tässä kohtaa kansanedustajan sopeutumiseläke astuu kuvaan. Se on, tai oli, kannustin, joka ainakin talousteorian mukaan ohjasi parlamentaarikkoa ajattelemaan yhteiskunnan etua ennen omaansa. Jos vastuullisen päätöksen myötä työpaikka meni, niin olipahan edes toimeentulo turvattu, kunnes uusi työpaikka löytyi.
Sopeutumiseläkkeitä ei enää tuoreille kansanedustajille makseta. Vuonna 2011 se nimittäin korvattiin määräaikaisella sopeutumisrahalla, joka on tasoltaan paljon sopeutumiseläkettä matalampi. Kansa hurrasi, mutta valtiontalouden säästöt jäivät kohtuullisen vähäisiksi.
Sopeutumisrahaan siirtyminen onkin esimerkki populistisesta päätöksestä, joka kannustaa uusiin populistisiin päätöksiin: vaikeiden uudistusten välttelyyn, saavutettujen etujen puolustamiseen, liikennehankkeiden junttaamiseen juuri omaan vaalipiiriin, käytännössä mihin vaan, joka tuo ääniä uudelleenvalintaan. Se lopulta vasta kalliiksi tuleekin.
Saattaapa joku pätevä kansalainen jättää kokonaan lähtemättä kansanedustajaehdokkaaksi, jos lähtöalustana ei ole esimerkiksi valtion tai kunnan virkaa, johon voi tarvittaessa palata.
Sopeutumiseläke ei tietenkään virallisesti ollut kannustin vastuulliseen päätöksentekoon, vaikka se sellaisena saattoi toimiakin. Se oli tarkoitettu entisen kansanedustajan tilapäiseksi työttömyysturvaksi. Nyt julkisuudessa olleissa tapauksissa entiset edustajat ovat suhtautuneet sopeutumiseläkkeeseen jonkinlaisena kansalaispalkkana, jonka saa optimoida itselleen, vaikka tuloja tulisi muutenkin. Tämä on totta kai tuomittavaa, mutta ei vielä tarkoita, että koko järjestelmä olisi tarpeeton. Jos muutama henkilö julistautuu ideologisesti työttömäksi, koko sosiaaliturvajärjestelmää tuskin kannattaa sen takia lakkauttaa.
Yksittäinen kansanedustaja toki harvoin pääsee tekemään itsenäisesti päätöksiä. Esimerkiksi puolueiden väliset sopimukset, ryhmäkuri ja intressiryhmien lobbaus ohjaavat päätöksentekoa, oli sopeutumiseläkettä tai ei. Puolueet ja eduskuntaryhmätkin kuitenkin koostuvat yksilöistä.
Lainvalmistelussa lähtökohtana tyypillisesti on, että yksilöt reagoivat kannustimiin. Opintotuki vaikuttaa valmistumisnopeuteen. Kotihoidontuki siihen, miten vanhemmat palaavat työmarkkinoille. Asumistuki siihen, minkälaisiin asuntoihin vuokralaiset hakeutuvat. Sopeutumiseläkettä koskevassa keskustella ilmeisesti ajatellaan, että kansanedustajat ovat tässä suhteessa jotenkin toisella tavalla rakennettuja kuin kaikki muut?
Kun Suomi100-teema on ”Yhdessä”, eikö pitäisi pikemmin keskustella siitä, miten poliitikoille saisi lisää kannustimia, jotka ohjaisivat pitämään teeman mielessä? Kannustimia, jotka ohjaisivat ajattelemaan yhteistä etua, ei vain uudelleenvalintaa.