<< Takaisin

Kannattaako kaikkea lainvalmistelua kutsua lobbaukseksi?

Paras tapa varmistaa yleisön ja median huomio on julistaa jokin materiaali salaiseksi. Tätä, niin kutsuttua Tiitisen lista -metodia, hyödynsi myös maamme eduskunta, kun se Suomi100-juhlavuoden kunniaksi yritti saada kansalaisia kiinnostumaan siitä, miten lakeja Suomessa valmistellaan.

Myös kansalaisjärjestöt ovat osallistuneet talkoisiin. Avoin ministeriö ja Open Knowledge Finland -yhdistykset kokeilivat päinvastaista lähestymistapaa ja julkistivat noin vuoden jaksolta eduskunnan vierailijatietoja.

Laajasta materiaalista selvisi, että kyllä eduskunnassa tosiaan oli väkeä käynyt, melkein 25 000 ihmistä vuodessa. Media risti heidät melko suoraviivaisesti lobbareiksi. Erityisesti kiinnosti valmisteilla ollut tiedustelulaki, jota esimerkiksi Helsingin Sanomien otsikon mukaan ”lobattiin eduskunnassa tiheään”.

Mikäpä siinä, osa eduskunnassa vierailleista varmaan olikin lobbareita. Sellaisina voinee pitää esimerkiksi etujärjestöjen, yritysten, työmarkkinajärjestöjen ja ennen kaikkea viestintätoimistojen edustajia.

Tosin esimerkiksi tiedustelulakia olivat ”lobanneet” ahkerimmin esimerkiksi seuraavat hahmot: Suojelupoliisin ylitarkastaja ja päälakimies, sisäministeriön poliisiosaston ylijohtaja sekä lainsäädäntöneuvos, oikeusministeriön lainvalmisteluosaston päällikkö sekä lainsäädäntöjohtaja, puolustusministeriön lainsäädäntöjohtaja.

Miksi tästä erottelusta, lobbari vaiko virkamies, pitäisi sitten välittää? Ovathan edellisessä kappaleessa kuvatut henkilöt kiistatta merkittäviä vaikuttajia lain valmistelussa.

No siksi, että median tehtävä on paitsi kertoa mitä ympärillä tapahtuu, myös suhteuttaa ja suodattaa. Media käyttää valtaa päättämällä mikä on iso ja mikä pieni asia, mikä normaalia, mikä puolestaan poikkeavaa.

Kulunut vertaus konkretisoi: ei ole uutinen, jos koira puree miestä, mutta jos mies puree koiraa, on tilanne toinen.

Suomessa lainvalmistelu on virkamiesten vastuulla. Esimerkiksi edeltävän kappaleen listan kärjessä mainittu Suojelupoliisin ylitarkastaja ja päälakimies oli lain parlamentaarisen seurantaryhmän sihteeri. Siinä virassa on varmaan ihan hyväkin käydä säännöllisesti, niin, siellä parlamentissa.

Samalla logiikalla eduskunnan vahtimestarikin on lobbari: pyörii talossa säännöllisesti, vaikuttaa kansanedustajien käytännön työhön, eikä häntäkään ole valittu tehtäväänsä vaaleilla.

Lainvalmisteluun kuuluu myös, ihan virallisestikin, että prosessissa on kuultava laajasti asiantuntijoita sekä niitä joita asian katsotaan koskettavan. Juttujen sävy ja näkyvyys olisi hyvä suhteuttaa tätä taustaa vasten.

Lobbaus-terminä on puolestaan lainatavaraa. Sanan etymologiasta on useampi kilpaileva selitys, mutta värikkäin ja siksi tässä toistettava tarina palauttaa alkuperän 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Presidentti Ulysses S. Grant suosi aikoinaan Willard-hotellia, jonka aulassa (”lobby”) oli mukava tuprutella sikaria ja ehkä ottaa naukku brandya. Ympärillä tietysti pörräsi melkoinen joukko aikakauden yhteiskuntasuhdejohtajia ja muita senioradvisoreita, jotka pyrkivät saamaan presidentin huomion.

Lobbarilla ja lobbauksella onkin tavattu tarkoittaa sellaista puuhaa, jota ei ole virallisessa lainsäädäntöprosessissa määritelty. Ja siihen tarkoitukseen termit kannattaa ehkä säästää.

Toki lobbausta voi halutessaan käyttää synonyymina kaikelle vaikuttamiselle, valmistelulle, lausunnonantamiselle ja kuulemiselle. Se tarkoittaisi, että seuraavaksi vuorossa voisivat olla esimerkiksi otsikot: ”THL lobbasi aggressiivisesti kansanterveyden puolesta” tai ”Tukesin lobbari jyrähtää: Lelujen oltava turvallisia”.

Se tuskin olisi kenenkään etu, kun saattaisi siinä kansankin mielenkiinto lobbausta kohtaan lopahtaa.